Sopii, vaikka ei sovikaan

10.10.2025

Miksi sanon aina "Sopii!" – vaikka oikeasti ei sovi ollenkaan?

Tuntuuko tutulta? "Joo, sopii hyvin", kuulet itsesi sanovan, vaikka sisälläsi kaikki vastustaa sitä. Samalla mieleen hiipii tuttu ajatus: "Jos sanon ei, pettyykö toinen? Entä jos siitä tulee riita – tai minua pidetään hankalana?" Niinpä huomaat jälleen joustavasi – hymy huulilla, vaikka sisällä kuohuu ja ahdistaa.

Kuinka usein sitä tuleekaan ohitettua oma tunne, vain siksi, että rauha säilyisi ja kaikki pysyisivät tyytyväisinä. Moni meistä on oppinut jo lapsena, että toisten tunteet ovat tärkeitä ja helpoimmalla pääsee, kun on hiljaa tai miellyttää muita. Näin meistä tuli kuuntelijoita, sovittelijoita, suorittajia ja selviytyjiä. Meistä tuli myös niitä, jotka ottavat liikaa vastuuta, jotka pyytävät harvoin apua tai joille avun pyytäminen on vaikeaa.

Skeematerapiassa näitä, varhain opittuja, toimintatapoja kutsutaan moodeiksi – eri puoliksi meissä. Ne syntyivät suojelemaan, auttamaan ja selviytymään tilanteissa, joissa lapsen mieli ei aikanaan saanut tarvitsemaansa turvaa, tukea tai rakkautta. Näin lapsi sisällämme oppi mukautumaan - olemaan hiljaa, miellyttämään, pärjäämään yksin ja ottamaan vastuuta, jota ei vielä olisi jaksanut kantaa.

Aikuisena mukautuminen kulkee mukana vähän niin kuin selkäreppu: Luemme edelleen muiden mielialoja herkemmin kuin omiamme. Tunnistamme, milloin toinen tarvitsee tukea, ja olemme vastuullisia, ystävällisiä ja aina saatavilla. "Sopii" -vaikka oikeasti ei sopisikaan. Kun omaa tarvetta ei tunnista tai uskalla sanoa ääneen, elämä alkaa kaventua. Sitä huomaa ajattelevansa: "Ei sen nyt niin väliä.", "Pärjään kyllä." tai "Ei tämä ole iso juttu."

Hymy on paikallaan, asiat sujuvat, arki kulkee eteenpäin. Mutta jokin sisällä kalvaa – tunne, että jotakin puuttuu. Kaipuu tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, ilman rooleja ja odotuksia. Jatkuva mukautuminen tuntuu painona rintakehässä, jännityksenä niskassa, väsymyksenä tai levottomuutena, joille on vaikea löytää selitystä.

Kun seuraavan kerran tunnistat tuon kaipuun, pysähdy sen äärelle. Anna sen johdattaa sinut lähemmäs omaa sisäistä lastasi – sitä pientä osaa sinussa, joka joskus jäi yksin tunteidensa kanssa, ilman lohduttavaa syliä tai arvostavaa katsetta. Sinä tiedät.

Kun lapsi sisälläsi tulee nähdyksi myötätunnolla, lämmöllä ja ystävällisyydellä, kaipuu sisälläsi hiljenee ja luo tilaa luottamukselle, siihen, että sinä riität, sinun tunteesi ja rajasi ovat tärkeitä - tie yhteyteen, sekä itseesi että toisiin.

Silloin sanasi löytävät uudenlaisen sävyn: "Kiitos, mutta ei tällä kertaa." – ja se tuntuu oikealta.