Puhutaan, kun tulen kotiin
Uppouduin viikonlopuksi Anna Janssonin Vääriin käsiin -kirjan pariin. Tykkään Maria Wernin hahmosta tosi paljon ja tänään oikein pysähdyin miettimään kirjaa lukiessani, miten inhimillinen ja aito hahmo se on. Jotenkin niin tuttu myös tosielämästä yrittäessään selviytyä parhaansa mukaan kaikista niistä rooleista, joita elämä on sille tuonut mukanaan.
Yksi kirjan kohtauksista vei ajatukseni taas jotenkin ihan kokonaan pois lukemisesta ja pysäytti ajattelemaan haavoittuvuuttamme. Sitä, miten menneisyyden haamut istuvat olkapäillä ja kuiskivat, että pitäisi jaksaa enemmän, ettei oikein kuulu joukkoon tai että toinen kuitenkin lähtee, teinpä mitä tahansa. Ihan kuin Marjalla ja hänen puolisollaan Björnillä.
– Taas. Viime viikonloppunahan tilattiin pizzaa. Lapset tietenkin olisivat innoissaan tästä, mutta se ei ole kovin terveellistä ruokaa. Meidän on puhuttava tästä, kun tulet kotiin. En minä aivan tällaiseksi yhteiselämäämme kuvitellut.
Tuohon viimeiseen lauseeseen jäin kiinni. Mitä kaikkea sen sisälle mahtuukaan? Ehkä odotusta yhteisestä viikonlopusta, pettymyksiä aikaisemmista lähdöistä, kaipuuta siihen, että toinen olisi välillä oikeasti läsnä. Sellaista tavallista yhdessä olemista, johon ei tarvitsisi erikseen pyytää aikaa.
Maria on toki kuvitteellinen hahmo. Kirjailija on kuitenkin luonut siihen piirteitä, jotka saivat pohtimaan vaativuuden tunnelukkoa. Miltä tuntuu lähteä, kun tietää toisen pettyvän? Työ odottaa ja kotona odotetaan. Ehkä mielessä käy, että jäisinpä. Mutta miten voi jäädä, kun tuolla tarvitaan? On niin vaikea hellittää, jos on tottunut ajattelemaan, että minun pitää hoitaa vielä tämä asia ja vasta sitten voin hellittää ja olla läsnä. Ja lopulta se sitten siirtyy ja siirtyy ja jää tunne, ettei riitä oikein kenellekään.
Björn on kirjassa Marian puoliso -kuvitteellinen hahmo hänkin, totta kai. Marian kamppaillessa oman riittävyytensä kanssa kuvittelen, että tässä kohtauksessa Björnin kokemus on se, että Maria lähtee jälleen. Hän ei välttämättä kuule, miten vaikea Marian on lähteä tai miten paljon tämä samalla haluaisi jäädä. Hän huomaa vain lähtemisen ja sen, miten työ menee jälleen kerran yhteisen ajan edelle.
-Maria tunsi pelon kiirivän lävitseen. Minä rakastan sinua. Otti lujille sanoa niin, kun äänestä kuuli, että Björn oli vihainen. – Kaikista mieluiten olisin sinun ja lasten kanssa.
Yksi kohtaus ei vahvista oletusta, mutta leikin nyt ajatuksella, että Björnillä on hylkäämisen tunnelukko. Silloin Marian lähtö voi herättää jo ennestään tutun pelon siitä, että toinen etääntyy ja lopulta jää itse yksin. Ehkä mielessä käy ajatus, että tänne minä jään taas odottamaan sinua, mikä voisi nostaa mieleen kysymyksen: -Olenko minä sinulle yhtä tärkeä kuin sinä olet minulle? (Ei pettymyksessä aina tietenkään ole kysymys tunnelukosta. Jos yhteinen aika jää toistuvasti muun alle, se voi sattua ihan tässä ja nytkin.)
– Niinpä niin, mutta sen sijaan lähdet ajelulle eksäsi kanssa. Ymmärrätkö, että se on syvältä?
Maria lähtee entisen kumppaninsa, nykyisen työkaverinsa, kanssa, ja Björn jää kotiin. Ulkopuolisuuden tunne kenties vahvistuu, sillä Marian elämässä on jotakin, johon Björnillä ei ole pääsyä ja jossa joku toinen saa olla mukana. Ehkä sanojen alla on kipeä kysymys siitä, mikä hänen oma paikkansa Marian elämässä on.
– Puhutaan sitä, kun minä tulen kotiin. Rakastan sinua.
Björn ei vastannut.
Maria yrittää. Hän toistaa rakastavansa ja lupaa, että asiaan palataan. Mutta puhutaanko siitä koskaan?
Marian hahmoa seuratessani huomaan miettiväni, miten usein puhuminen jää häneltä seuraavan tehtävän, uuden lähdön tai väsymyksen alle. Keskusteluun palaaminen tuntuu hänestä lähes aina vaikealta. Hän tarttuu mieluummin tuttuun toimeen, jonka hoituu helposti (työhön), ja toivoo, että kotona tilanne ehtisi sillä välin rauhoittua.
Skeematerapiassa tällaista selviytymiskeinoa kutsutaan välttelyksi. Tekeminen voikin hetkeksi helpottaa omaa oloa, kun hankalaa tunnetta ei tarvitse kohdata.
Miten Mariaa voisi tukea? Ehkä ensin pysähtymällä hänen kanssaan sen äärelle, mitä hän pelkää tapahtuvan, jos hän tällä kertaa sanoisi työlle, että nyt en pääse, kun se vaihtoehto on mahdollinen. Usein se kirjassa on. Tai siihen, mitä hänessä tapahtuu, kun Björn kertoo pettymyksestään. Kun omaa reaktiota alkaa ymmärtää, voi myös toisen kokemus tuntua loogiselta. Björn puolestaan voisi vähitellen löytää moitteen takaa sanat sille, miten yksinäiseksi hän tuntee itsensä ja mitä hän Marialta toivoo kaikista eniten.
Kirjat ovat ihania – lukeminen vain hidastuu, kun mieli lähtee vaeltelemaan ja kirjan tarinaan sekoittuu arvokas ja ainutlaatuinen tosielämän kirjo.
Näitä tosielämän hetkiä varten kirjoitimme sinulle pienen kirjeen ja kaksi korttia, joiden teemana on hylkäämisen tunnelukko. Ehkä tunnistat tuon odottamisen. Sen, ettei tiedä, palaako toinen vielä ja päästäänkö puhumaan siitä, mikä jäi kesken.
Toivomme, että kirje ja kortit auttavat sinua ymmärtämään itseäsi ja katsomaan itseäsi myötätuntoisemmin. Ehkä niiden äärellä alat tunnistaa, mitä kaipaat silloin, kun yksin jääminen pelottaa. Ja löydät vähitellen sanoja, joilla voit kertoa siitä toiselle.
Lue kirje ja lataa kirje ja kaksi korttia maksutta 💛 Korttipakka kasvaa pian, sillä Björnin kohdalla mietitytti myös ulkopuolisuuden tunne. Entä jos tunne siitä, ettei oikein kuulu mukaan, seuraa mukana muuallakin? Siihen palaamme pian.
Lainaukset Anna Janssonin teoksesta Vääriin käsiin.