Miten me ajauduimme taas tähän?

Viikko ennen joulua koti näyttää arkiselta, omalta, mutta toisenlaiselta kuin silmien edessä avautuvassa kuvavirrassa  –joku iloitsee siitä, että kaikki lahjat on jo paketoitu, toinen jakaa kuvia pikkuleivistä ja yksi joulukorteista, jotka on askarrellut yhdessä lasten kanssa joululaulujen soidessa taustalla. Omassa arjessa väsymys painaa, tekemättömiä asioita on aivan liikaa ja odotukset tuntuvat suuremmilta kuin itse juuri nyt jaksaisi kantaa.

-Voisitko auttaa vähän? Viaton kysymys kumppanille, joka siivouksen keskellä näpyttelee puhelintaan ja tuntuu olevan täysin tietämätön pyykkivuoresta, jonka lajittelun lomassa kelaat tulevan viikon aikatauluja, lasten joulujuhlia, harrastuksia ja kaikkia niitä arjen asoita, joiden pyörittämiseen aika tuntuu katoavan kuin itsestään. 

-Voisitko sinäkin tehdä jotain? Äänen sävy muuttuu hieman. Katseet kohtaavat. Et sano tätä satuttaaksesi toista – ehkä se on vain huokaus, jossa kuuluu kiire ja kuorma. Silti se osuu. Toinen vetäytyy hiljaiseksi, ovi paukahtaa. Kyyneleet nousevat silmiisi. Ajatukset alkavat pyöriä päässä -molemmilla, vaikka ulospäin näyttäisikin siltä, että toinen ei välitä. Riidan hetkellä ja sen keskellä voi helposti tuntua siltä, että kyse on pyykeistä tai muista arjen tehtävistä, vaikka todellisuudessa liikutaankin syvällä tunteiden syövereissä, kaipuussa, että huomaat minut, arvostat minua ja olen tärkeä sinulle. 

Me olemme kaikki haavoittuvaisia. Kaipaamme rakkautta, huomiota ja sitä, että riitämme, juuri sellaisina kuin olemme. Kannamme mukanamme tapoja, jotka ovat menneisyydessä auttaneet selviytymään -huutamaan, kun kukaan ei muuten huomannut, vetäytymään, kun ei saanut kaipaamaansa lohtua, vaikenemaan, kun pelkoja tai tunteita ei voinut näyttää ja joskus tekemään kaiken itse, jotta elämä pysyisi hallinnassa. Nämä ovat ihan tavallisia tapoja yrittää selviytyä ja pärjätä -usein kuitenkin huonolla menestyksellä.

Kun toinen ilmaisee suuttumuksensa äänekkäästi ja toinen vetäytymällä, syntyy tunne siitä, että yhteys väliltä katoaa. Se ei tapahdu siksi, ettemmekö välittäisi toisistamme tai siitä, mitä juuri pyysit toista tekemään – se tapahtuu, koska kumpikin yrittää suojata itseään. Molemmat reagoivat suojautumiseen omilla, opituilla, tavoillaan – toinen kiristää ääntään tullakseen kuulluksi, toinen hiljentää itsensä turvatakseen olonsa, Se, mitä molemmat sillä hetkellä todellisuudessa kaipaavat, liittyy tarpeeseen tulla nähdyksi -toiveeseen, että toinen ymmärtäisi kuorman, väsymyksen, hädän -sen miltä minusta tuntuu, mitä  pelkään tai mitä mitä juuri nyt eniten tarvitsen. 

Riidan jälkeen jäljellä on usein tyhjä tunne. Toinen jää pyykkivuoren äärelle ja tuntee itsensä näkymättömäksi. Toinen vetäytyy toiseen huoneeseen ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi. Joskus tällaisessa hetkessä voi vain pysähtyä ja hengittää syvään. Suunnata katseen omiin tunteisiin ja ehkä huomata sen, miten kuormittunut on juuri nyt -Oon ihan puhki tai tai -En jaksa tätä just nyt. 

Kun tunnistaa omat tunteensa ja sen, miten itse reagoi, voi samalla alkaa nähdä myös toisen reaktiot lempeämmin. Ehkä huomata, että toinenkin on väsynyt, stressaantunut tai pelkää menettävänsä välillänne tavallisesti vallitsevan turvallisen yhteyden, ja siksi vetäytyy tai korottaa ääntään. Ei siksi, että jotain olisi vialla, vaan siksi, että reagoimme riidan hetkellä suojaavilla tavoilla, joiden alla, piilossa, ovat todelliset tunteemme ja tarpeemme. Tämä ymmärrys voi auttaa löytämään turvallisen tavan yhteyden palauttamiseksi. 

-Pysähdy, hengitä, sano ääneen miltä itsestä tuntuu. Kuuntele toista, kosketa kevyesti, hymyile. Rakastan sinua. Olet minulle tärkeä.  Nämä pienet eleet ja sanat voivat tehdä hetkestä turvallisemman -ne muistuttavat, että olemme tässä yhdessä, läsnä ja toistemme tukena -riidankin hetkellä.

Let peace begin with me,
Let this be the moment now;
With every step I take,
Let this be my solemn vow:

To take each moment and live each moment
In peace eternally.
Let there be peace on earth
And let it begin with me.
-Jackson & Miller